KISSAT Laku ja Liitu

Olen aina ollut kissaihminen.

Ihmiset jaotellaan usein kissa- ja koiraihmisiin, mikä tuntuu sikäli aiheettomalta, että monilla ei ole lemmikkiä ensinkään ja useat, kuten minä, pitävät sekä kissoista että koirista. Tuore amerikkalaistutkimus kuitenkin vahvistaa, että kissa- ja koiraihmisillä on erilaiset persoonallisuudet. Koiraihmisiin verrattuna kissaihmiset ovat ovat sisäänpäin kääntyneempiä, vapaamielisempiä, herkempiä ja anarkistisempia. Lisäksi kissaihmiset saivat paremmat pisteet älykkyyttä mittaavissa kysymyksissä. Tutkimuksessa selitettiin, että ihmiset valitsevat lemmikkinsä oman persoonallisuutensa mukaisesti. Koska kissat esimerkiksi nähdään itsenäisinä eläiminä, jotka pysyttelevät mieluusti omissa oloissaan, samalla luonteenlaadulla varustetut ihmiset voivat suosia kissoja. Koirat taas ovat vilkkaita ja seurallisia, joten eloisat ja sosiaaliset ihmiset valitsevat usein koiran. Toisaalta koiraihmiset sanovat, että he arvostavat koirissa eniten kumppanuutta ja uskollisuutta, kun taas kissanomistajat arvostavat kissoissa eniten hellyyttä.

Minulla ja veljelläni oli kissoja pienestä pitäen. Mieleeni on erityisesti jäänyt iso harmaatabby kolli, jonka nimeksi annoin ­- niin, Iso kissa. Muuan tuttavani oli ottanut sen pentuna, mutta kohteli sitä hyvin huonosti tai ainakin niin välinpitämättömästi, että ennen pitkää kissasta tuli kulkuri. Eräänä kevätiltana kissa ilmestyi kotimme pihaan lintujen ruokintapaikalle. En tunnistanut kissaa mennessäni hätistelemään sitä pois, mutta se tunnisti minut. Isosta kissasta tuli erottamaton seuralaiseni kolmeksi ihanaksi vuodeksi. On vaikea kuvitella, että ihmisen ja kissan välinen ystävyys voisi olla syvempi kuin meillä kahdella. Lopulta tapahtui kuitenkin se, jonka monet lemmikkien omistajat joutuvat kohtaamaan, mutta jota ei silti toivo kenenkään eläinystävän osaksi. Iso kissa sai vaellella vapaasti ulkona, koska oli siihen tottunut. Kerran se ilmestyi matkaltaan niin pahoin loukkaantuneena, että eläinlääkäri suositteli sen lopettamista. Vaikka tiedän Ison kissan kärsimysten päättämisen olleen armeliasta sille, se ei ollut armeliasta minulle. Se päätös jätti minuun lähtemättömän syyllisyyden tunteen.

Muutin Tampereen Kalevaan pieneen yksiöön, jossa asuin vuokralla 20 vuotta. Tuona aikana harkitsin aika ajoin lemmikin hankkimista: välillä koiraa, corgia tai mopsia, koska ajattelin koiran sopivan paremmin kaupunkiympäristöön, välillä taas kissaa. Mietin, ottaisinko rotukissan vai antaisinko kodin löytökissalle, mutta lopulta tulin aina siihen lopputulokseen, että yksiö ei olisi kissalle sopiva ympäristö eikä ainakaan kahdelle ­- ajattelin näet, että sisäkissoja olisi tärkeää olla kaksi, jotta niistä olisi toisilleen seuraa.

Lopulta kissat ratkaisivat asian puolestani.

Äitini ruokki kulkukissoja kotipaikassamme Lempäälän Lastusissa. Olin laittanut autotallin oveen kissaluukun, jotta kulkurit voisivat käydä sisällä lämmittelemässä. Syksyllä 2010 yksi mustavalkoinen narttukissa, jonka olimme ristineet Ruipeloksi pienen kokonsa vuoksi, toi autotalliin pentunsa. Pieniä näki harvoin, useimmiten vain vilaukselta, mutta tiesimme niitä olevan kaksi ja että toinen oli tumma ja toinen vaalea. Kun autotalliin vei ruokaa, ainoa merkki pentujen läsnäolosta oli satunnainen kolina ja rapina kissojen livahtaessa piiloon. Ruipelo oli opettanut jälkeläisensä kaltaisikseen: hiljaisiksi ja huomaamattomiksi.

Jouluaatonaatonaattona Ruipelo löytyi autotallista kuolleena. Ehkä se oli saanut rotanmyrkkyä tai ehkä sillä oli jokin sairaus; olin aiemmin havainnut tiellä löysiä ulosteita, jotka saattoivat olla Ruipelon ja kieliä jonkinlaisesta suolistosairaudesta. Tragedian hyvä puoli oli se, että Ruipelo oli tullut autotalliin kuolemaan, joten tiesimme pentujen olevan orpoja. Veljeni kanssa kävimme ottamassa pennut kiinni, mikä kävikin yllätttävän helposti. Ei niin, että pennut olisivat olleet lainkaan yhteistyöhaluisia, mutta ne sattuivat pakenemaan juuri oikeisiin paikkoihin ­- toinen muovisäkkiin, toinen kissanhäkkiin ­-, jotta saimme ne kiinni ilman stressaavaa takaa-ajoa ja ilman ikäviä loukkaantumisia.

Toinen pennuista oli täysin musta. Se osoittautui varsinaiseksi sähikäiseksi. Toinen oli valkoisen kirjoma harmaatabby. Veljentytär antoi kissoille nimiksi Laku ja Lissu. Myöhemmin tosin kävi ilmi, että Lissu olikin kolli, joten sen oli vaihdettava nimensä, mikäli ei halunnut olla poika nimeltä Lissu. Erään työtoverini ehdotuksesta uudeksi nimeksi tuli Liitu.

 Ruipelon hautapaikka löytyi lähimetsästä, tuulenkaataman puun kannon suojista.

Äitini hoiti pentuja viikon päivät, kunnes joutui sairaalaan. Sen jälkeen minä kävin Tampereelta käsin ruokkimassa pienokaisia. Uudenvuodenpäivänä tulin Lastusiin elämänkumppanini Sarin kanssa. Hän huomasi Liidun olevan pahoin vilustunut: se oli apaattinen ja sen nenästä tippui jatkuvasti kirkasta nestettä. Itselläni ei tuohon aikaan ollut vielä autoa, mutta onneksi saimme hälytettyä veljeni apuun. Tällä kertaa pentujen kiinnisaaminen osoittautui paljon vaikeammaksi tehtäväksi; Liitukin säntäili sairaudestaan huolimatta pitkin seiniä, huonekaluja ja verhoja. Luulenpa, että nämä ikävät kokemukset saivat aikaan sen, että vielä tänä päivänäkin kissat pelkäävät enemmän miehiä kuin naisia.

Veimme Lakun yksiööni Kalevaan ja jatkoimme Liidun kanssa pieneläinpäivystykseen. Siellä pentu yritti olla emoltaan saamansa opetuksen mukaisesti mahdollisimman huomaamaton, joten eläinlääkärin oli loppujen lopuksi sangen helppoa tehdä tarvittavat toimenpiteet.

Siitä päivästä lähtien minulla oli yksiössäni kaksi löytökissaa.

 

 Ensimmäiset valokuvat Lakusta ja Liidusta. Pennut ovat noin

kolme kuukauden ikäisiä.