KISSAT Miten villikissa kesytetään

Kun Laku ja Liitu muuttivat luokseni, ne olivat noin kolmen ja puolen kuukauden ikäisiä. Niinpä se tärkein ajanjakso, jolloin kissanpennut sosiaalistetaan ihmisiin - ensimmäiset kahdeksan viikkoa - oli auttamattomasti umpeutunut.

Kissat tulivat luokseni sen verran yllättäen ja nopealla aikataululla, etten juurikaan ollut ehtinyt suunnitella asioita. Tärkein kysymys oli tietenkin täysin villien pienokaisten kesyttäminen. Joitakin etuja oli kuitenkin puolellani. Ensinnäkin olin hyvin perehtynyt eläintieteeseen ja eläinten käyttäytymiseen. Yksi yleinen virhehän on se, että ihmiset inhimillistävät lemmikkejään ja käyttävät sellaisia koulutusmenegtelmiä ja asettavat sellaisia odotuksia, jotka eivät laisinkaan ota huomioon lemmikkiä sellaisena kuin se todellisuudessa on – oman eläinlajinsa edustajana.

Suuri etu oli myös se, että Ruipelo (Lakun ja Liidun emo) oli, kuten todettua, opettanut pentunsa pysyttelemään ihmisten läsnäollessa mahdollisimman hiljaisina ja huomaamattomina. Vaikka Laku välillä sähisikin, kumpikaan ei ollut missään vaiheessa vähääkään aggressiivinen.

Tärkeintä oli kuitenkin rakkaus. Olen aina tullut tavattoman hyvin toimeen kaikkien eläinten kanssa. Monet tuttavani ovat ihmetelleet, kuinka nopeasti ystävystyn heidän lemmikkiensä kanssa – sellaistenkin, jotka yleensä suhtautuvat hyvin pidättyväisesti vieraisiin ihmisiin. En voi olla ajattelematta, että eläinten täytyy vaistota se valtava rakkaus ja kunnioitus, jota tunnen kaikkia eläimiä kohtaan suurimmasta pienimpään ja pienimmästä suurimpaan.

Seurasin Lakun ja Liidun alkutaivalta luonani melko tiiviisti Hipit.fi-sivuston keskustelupalstalla. Nyt nuo kirjoitukset vuoden 2011 päiviltä tuntuvat niin nostalgisilta, vaikka aikaa on kulunut vasta kolme ja puoli vuotta. Ne palauttavat mieleeni todella kauniita ja ihania muistoja.

Aluksi molemmat kissat pakenivat hyllykköön, jossa säilytin opinnäytetöihini liittyviä papereita. Siellä, paperipinojen päälle ryömineinä, ne viettivät ensimmäiset päivät.

3. tammikuuta. Tähän asti kisut ovat käyneet syömässä ja hiekka-astialla vain silloin, kun en ole ollut paikalla tai olen ollut nukkumassa. Mutta juuri äsken molemmat pikkuhippiäiset kävivät ottamassa välipalaa ja vierailivat astiallakin, kun puuhailin koneen ääressä.

Melkein tuli tippa linssiin. Ja ehkä tulikin.



Liitu ensimmäisiä päiviä luonani Tampereella. Kuono kiinni lisensiaatintutkielmassani. Historiantutkija-ainesta?

 

5. tammikuuta. Viime ilta ja yö tuntuivat jonkinlaiselta läpimurrolta. Sillä välin kuin olin suihkussa Laku oli mennyt ikkunanlaudalle ja sen sijaan, että olisi tultuani livahtanut takaisin makuupaikalleen hyllylle, hyppäsikin lattialle haistelemaan ruokakuppejaan päästellen vaimeita naukaisuja tai paremminkin sellaista pentukissan kurnutusta. Otin lähimmän lelun, kepin päähän sidotun naruhiiren ja aloin sillä leikittää Lakua. Kissa vallan innostui, ja aikansa katseltuaan myös Liitu uskaltautui mukaan. Sen jälkeen molemmat kissat kävivät syömässä ja hiekka-astialla, vaikka olinkin valveilla. Kisut jatkoivat telmimistään vielä senkin jälkeen, kun asetuin yöunille joskus kahden maissa.

Tänään päivällä Laku oli mennyt nukkumaan sänkyyni päiväpeiton alle.

7. tammikuuta 2011. Ei voi muuta kuin hämmästellä, kuinka nopeasti hippiäiskisut sopeutuvat ottaen huomioon, että ne olivat täysin villejä.

Tänä iltana Liitukin tuli ensimmäistä kertaa kunnolla leikkimään. Laku aloitti ensin joskus yhdeksän jäljestä, jahtasi naruhiirtä oikein urakalla. Lopulta Liitukaan ei voinut enää vastustaa luontonsa kutsua, vaan tuli hiirtä jahtaamaan. Jännää nähdä, miten nopeasti pennuistakin nousee saalistaja esiin: ei siinä loppujen lopuksi kauaa mennyt, kun molemmat jo osasivat "tappaa" hiiren - tiedättehän, takajaloilla kynsimällä. Oli niin ikään ensimmäinen kerta, kun myös Liitu uskalsi tulla sängylleni leikkimään (tai mikään sänky ole, lattialla oleva patja.)

Ennen pitkää molemmat jo nukkuivatkin patjan päällä.

9. tammikuuta. Sisarukset ovat luonteiltaan täysin erilaisia. Laku on nykyisin ehtymätön tarmonpesä, rohkea ja utelias. Liitu taas on varovainen, se etenee varovasti nuuskien ja tarkastellen kaikkea eteensä osuvaa.

Olisi mukavaa, jos itsellä olisi yhdistelmä kisujen luonteista: toisaalta uteliaisuutta ja rohkeutta tarttua hetkeen, toisaalta harkintaa ja kykyä tarkastella asioita.

Tammikuun puolivälissä hankimme Sarin kanssa kissoille ensimmäisen kiipeilypuun. Sarin onnistui huutaa se edullisesti Saksan Ebaysta. Pari päivää kissoilta meni totutteluun: leluilla houkuttelemalla ne sai menemään alimpiin makuukuppeihin. Sitten Laku jahtasi Liidun aivan ylös asti, ja siitä lähtien kissoilla on ollut kivaa kiipeilypuidensa kanssa. Niitä on nimittäin hankittu jo viisi.

Kissojen ensimmäinen kiipeilypuu.

 

2. helmikuuta. Viime viikonloppuna tapahtui selkeä edistysaskel, kun kisut yhtäkkiä alkoivat hyväksyä käteni: ensin Laku rohkeampana, ja melko pian sen jälkeen Liitukin. Nyt ne antavat viedä käden lähelleen, ja jos ojentaa kätensä kisuja kohti, ne tulevat haistelemaan ja saattavat nuolaistakin. Sopivan otollisessa tilanteessa olen päässyt Lakua jo hieman silittämäänkin. Välillä toki vähän sähistään ikään kuin vanhasta muistista.

Nämä tällaiset ovat elämän ihania hetkiä.

Laku ja Liitu ovat jo iiisoja kissoja.

 

Halikuva. Kissat ovat noin kahdeksankuukautisia.

 Vaikka Laku oli pennuista uteliaampi ja rohkeampi, se oli myös epäluuloisempi. Liidun kesyyntymisessä tapahtui kesäkuussa 2011 todella äkillisesti suuri harppaus. Liitu oli ollut sikäli hyvin arka, että jos sitä koski sormenpäälläkin, kissaraukka hyppäsi puoli metriä ilmaan ja säntäsi tiehensä. Mutta eräänä iltana ollessani laittamassa kissoille ruokaa Liitu tuli kiehnäämään säärtäni vasten. Se tapahtui noin vain, täysin yllättäen, ikään kuin se olisi ollut maailman luonnollisin asia. Ehkä se olikin: asiaa varmaankin auttoi kollien - olkoonkin, että Liitu oli tuolloin jo steriloitu - pakottava tarve merkata reviirinsä. Jonkin ajan kuluttua yritin varovasti silittää Liitua. Elokuussa Liitu antoi jo rapsuttaa itseään mahasta. Se oli kissalta melkoinen luottamuksen osoitus.

Laku oli kovempi tapaus, vaikka pientä edistymistä koko ajan ilmenikin. Ajattelin, ettei Lakusta varmaankaan koskaan tule niin kesyä kuin Liitu; tärkeintä olisi se, ettei Laku pelkäisi, sillä sellainen olisi sisäkissalle pitemmän päälle todella stressaavaa.

18. marraskuuta. Laku on alkanut syödä kädestä Snellmanin savustettua voileipäkinkkua. Hän on myös alkanut jutella eikä juurikaan enää sähise. Ulkopuolinen ei välttämättä huomaa Lakussa suurtakaan edistymistä, mutta minä, joka olen Lakun kanssa tekemisissä jatkuvasti, huomaan, kuinka paljon hänkin on kesyyntynyt.

Kymmenessä kuukaudessa on tapahtunut todella paljon, kun ottaa huomioon lähtökohdan.

 

Joulukuun alussa 2011 muutimme parvekkeelliseen kolmioon Tampereen Peltolammille. Kissat kotiutuivat uuteen ympäristöön nopeasti, vaikka niiden siirtäminen ei ollutkaan aivan yksinkertainen operaatio. Näitä kissoja ei noin vain oteta kiinni ja sullota kantohäkkiin. Kaksi päivää odottelin muuten tyhjässä yksiössäni otollista hetkeä, seuranani vain patja, läppäri ja kourallinen kissojen leluja.

Uudessa kodissa Lakun kesyttäminen jatkui. Välillä olimme jo menettää sen, sillä joulukuussa 2012 Lakulle tuli kohtutulehdus. Onneksi huomasin oireet ajoissa, ja osaava eläinlääkäri sai pelastettua kissaneidin hengen.

Kisuliinit uudessa kodissaan Tampereen Peltolammilla.

 

Keväällä 2013 Laku alkoi tervehtiä minua ja Saria häntä pystyssä. Siihen asti Laku oli aina kulkenut hännänpää kohti lattiaa. Melko pian sen jälkeen Lakua pääsi hieman koskemaan leikin yhteydessä. Kissoilla oli tunneli, jonka läpi Laku mielellään syöksyi, jos tunnelin toisessa päässä roikotti leluhiirtä. Lakun juostessa tunnelista yritin koskea sitä samalla kädellä, jossa pidin hiirtä. Leluhiirestä tulikin sitten avain Lakun lopulliseen kesyyntymiseen. Kesällä Laku alkoi puskea hiirtä päällään, ja elokuussa neitiä pääsi tällaisessa tilanteessa jo silittämäänkin. Sen jälkeen menikin aika pitkään niin, että Laku piti houkutella siliteltäväksi hiiren avulla.

Vuoden 2014 puolella saatoimme luopua hiiren käytöstä. Erona Liituun oli kuitenkin se, ettei Laku pysynyt hetkeäkään paikoillaan silloin, kun sitä siliteltiin: se pyöri ympärillä, meni vähän kauemmaksi, palasi taas, pyöri ympärillä ... Menneen kevään ja tämän kesän aikana Laku on kuitenkin huomannut, kuinka monin tavoin silittelystä voi nauttia. Nyt se jo kellahtaa mielellään kyljelleen ja osaa ottaa vastaan kaiken sen hellyyden, jota ihmissukulaisella on tarjottavana.