AJATUS Don McLean

You know I've heard about people like me

But I never made the connection
They walk one road to set them free
And find they've gone the wrong direction

But there's no need for turning back
'Cause all roads lead to where I stand
And I believe I'll walk them all
No matter what I may have planned

Don McLean: Crossroads

KISSAT Miten villikissa kesytetään

Kun Laku ja Liitu muuttivat luokseni, ne olivat noin kolmen ja puolen kuukauden ikäisiä. Niinpä se tärkein ajanjakso, jolloin kissanpennut sosiaalistetaan ihmisiin - ensimmäiset kahdeksan viikkoa - oli auttamattomasti umpeutunut.

Kissat tulivat luokseni sen verran yllättäen ja nopealla aikataululla, etten juurikaan ollut ehtinyt suunnitella asioita. Tärkein kysymys oli tietenkin täysin villien pienokaisten kesyttäminen. Joitakin etuja oli kuitenkin puolellani. Ensinnäkin olin hyvin perehtynyt eläintieteeseen ja eläinten käyttäytymiseen. Yksi yleinen virhehän on se, että ihmiset inhimillistävät lemmikkejään ja käyttävät sellaisia koulutusmenegtelmiä ja asettavat sellaisia odotuksia, jotka eivät laisinkaan ota huomioon lemmikkiä sellaisena kuin se todellisuudessa on – oman eläinlajinsa edustajana.

Suuri etu oli myös se, että Ruipelo (Lakun ja Liidun emo) oli, kuten todettua, opettanut pentunsa pysyttelemään ihmisten läsnäollessa mahdollisimman hiljaisina ja huomaamattomina. Vaikka Laku välillä sähisikin, kumpikaan ei ollut missään vaiheessa vähääkään aggressiivinen.

Tärkeintä oli kuitenkin rakkaus. Olen aina tullut tavattoman hyvin toimeen kaikkien eläinten kanssa. Monet tuttavani ovat ihmetelleet, kuinka nopeasti ystävystyn heidän lemmikkiensä kanssa – sellaistenkin, jotka yleensä suhtautuvat hyvin pidättyväisesti vieraisiin ihmisiin. En voi olla ajattelematta, että eläinten täytyy vaistota se valtava rakkaus ja kunnioitus, jota tunnen kaikkia eläimiä kohtaan suurimmasta pienimpään ja pienimmästä suurimpaan.

Seurasin Lakun ja Liidun alkutaivalta luonani melko tiiviisti Hipit.fi-sivuston keskustelupalstalla. Nyt nuo kirjoitukset vuoden 2011 päiviltä tuntuvat niin nostalgisilta, vaikka aikaa on kulunut vasta kolme ja puoli vuotta. Ne palauttavat mieleeni todella kauniita ja ihania muistoja.

Aluksi molemmat kissat pakenivat hyllykköön, jossa säilytin opinnäytetöihini liittyviä papereita. Siellä, paperipinojen päälle ryömineinä, ne viettivät ensimmäiset päivät.

3. tammikuuta. Tähän asti kisut ovat käyneet syömässä ja hiekka-astialla vain silloin, kun en ole ollut paikalla tai olen ollut nukkumassa. Mutta juuri äsken molemmat pikkuhippiäiset kävivät ottamassa välipalaa ja vierailivat astiallakin, kun puuhailin koneen ääressä.

Melkein tuli tippa linssiin. Ja ehkä tulikin.



Liitu ensimmäisiä päiviä luonani Tampereella. Kuono kiinni lisensiaatintutkielmassani. Historiantutkija-ainesta?

 

5. tammikuuta. Viime ilta ja yö tuntuivat jonkinlaiselta läpimurrolta. Sillä välin kuin olin suihkussa Laku oli mennyt ikkunanlaudalle ja sen sijaan, että olisi tultuani livahtanut takaisin makuupaikalleen hyllylle, hyppäsikin lattialle haistelemaan ruokakuppejaan päästellen vaimeita naukaisuja tai paremminkin sellaista pentukissan kurnutusta. Otin lähimmän lelun, kepin päähän sidotun naruhiiren ja aloin sillä leikittää Lakua. Kissa vallan innostui, ja aikansa katseltuaan myös Liitu uskaltautui mukaan. Sen jälkeen molemmat kissat kävivät syömässä ja hiekka-astialla, vaikka olinkin valveilla. Kisut jatkoivat telmimistään vielä senkin jälkeen, kun asetuin yöunille joskus kahden maissa.

Tänään päivällä Laku oli mennyt nukkumaan sänkyyni päiväpeiton alle.

7. tammikuuta 2011. Ei voi muuta kuin hämmästellä, kuinka nopeasti hippiäiskisut sopeutuvat ottaen huomioon, että ne olivat täysin villejä.

Tänä iltana Liitukin tuli ensimmäistä kertaa kunnolla leikkimään. Laku aloitti ensin joskus yhdeksän jäljestä, jahtasi naruhiirtä oikein urakalla. Lopulta Liitukaan ei voinut enää vastustaa luontonsa kutsua, vaan tuli hiirtä jahtaamaan. Jännää nähdä, miten nopeasti pennuistakin nousee saalistaja esiin: ei siinä loppujen lopuksi kauaa mennyt, kun molemmat jo osasivat "tappaa" hiiren - tiedättehän, takajaloilla kynsimällä. Oli niin ikään ensimmäinen kerta, kun myös Liitu uskalsi tulla sängylleni leikkimään (tai mikään sänky ole, lattialla oleva patja.)

Ennen pitkää molemmat jo nukkuivatkin patjan päällä.

9. tammikuuta. Sisarukset ovat luonteiltaan täysin erilaisia. Laku on nykyisin ehtymätön tarmonpesä, rohkea ja utelias. Liitu taas on varovainen, se etenee varovasti nuuskien ja tarkastellen kaikkea eteensä osuvaa.

Olisi mukavaa, jos itsellä olisi yhdistelmä kisujen luonteista: toisaalta uteliaisuutta ja rohkeutta tarttua hetkeen, toisaalta harkintaa ja kykyä tarkastella asioita.

Tammikuun puolivälissä hankimme Sarin kanssa kissoille ensimmäisen kiipeilypuun. Sarin onnistui huutaa se edullisesti Saksan Ebaysta. Pari päivää kissoilta meni totutteluun: leluilla houkuttelemalla ne sai menemään alimpiin makuukuppeihin. Sitten Laku jahtasi Liidun aivan ylös asti, ja siitä lähtien kissoilla on ollut kivaa kiipeilypuidensa kanssa. Niitä on nimittäin hankittu jo viisi.

Kissojen ensimmäinen kiipeilypuu.

 

2. helmikuuta. Viime viikonloppuna tapahtui selkeä edistysaskel, kun kisut yhtäkkiä alkoivat hyväksyä käteni: ensin Laku rohkeampana, ja melko pian sen jälkeen Liitukin. Nyt ne antavat viedä käden lähelleen, ja jos ojentaa kätensä kisuja kohti, ne tulevat haistelemaan ja saattavat nuolaistakin. Sopivan otollisessa tilanteessa olen päässyt Lakua jo hieman silittämäänkin. Välillä toki vähän sähistään ikään kuin vanhasta muistista.

Nämä tällaiset ovat elämän ihania hetkiä.

Laku ja Liitu ovat jo iiisoja kissoja.

 

Halikuva. Kissat ovat noin kahdeksankuukautisia.

 Vaikka Laku oli pennuista uteliaampi ja rohkeampi, se oli myös epäluuloisempi. Liidun kesyyntymisessä tapahtui kesäkuussa 2011 todella äkillisesti suuri harppaus. Liitu oli ollut sikäli hyvin arka, että jos sitä koski sormenpäälläkin, kissaraukka hyppäsi puoli metriä ilmaan ja säntäsi tiehensä. Mutta eräänä iltana ollessani laittamassa kissoille ruokaa Liitu tuli kiehnäämään säärtäni vasten. Se tapahtui noin vain, täysin yllättäen, ikään kuin se olisi ollut maailman luonnollisin asia. Ehkä se olikin: asiaa varmaankin auttoi kollien - olkoonkin, että Liitu oli tuolloin jo steriloitu - pakottava tarve merkata reviirinsä. Jonkin ajan kuluttua yritin varovasti silittää Liitua. Elokuussa Liitu antoi jo rapsuttaa itseään mahasta. Se oli kissalta melkoinen luottamuksen osoitus.

Laku oli kovempi tapaus, vaikka pientä edistymistä koko ajan ilmenikin. Ajattelin, ettei Lakusta varmaankaan koskaan tule niin kesyä kuin Liitu; tärkeintä olisi se, ettei Laku pelkäisi, sillä sellainen olisi sisäkissalle pitemmän päälle todella stressaavaa.

18. marraskuuta. Laku on alkanut syödä kädestä Snellmanin savustettua voileipäkinkkua. Hän on myös alkanut jutella eikä juurikaan enää sähise. Ulkopuolinen ei välttämättä huomaa Lakussa suurtakaan edistymistä, mutta minä, joka olen Lakun kanssa tekemisissä jatkuvasti, huomaan, kuinka paljon hänkin on kesyyntynyt.

Kymmenessä kuukaudessa on tapahtunut todella paljon, kun ottaa huomioon lähtökohdan.

 

Joulukuun alussa 2011 muutimme parvekkeelliseen kolmioon Tampereen Peltolammille. Kissat kotiutuivat uuteen ympäristöön nopeasti, vaikka niiden siirtäminen ei ollutkaan aivan yksinkertainen operaatio. Näitä kissoja ei noin vain oteta kiinni ja sullota kantohäkkiin. Kaksi päivää odottelin muuten tyhjässä yksiössäni otollista hetkeä, seuranani vain patja, läppäri ja kourallinen kissojen leluja.

Uudessa kodissa Lakun kesyttäminen jatkui. Välillä olimme jo menettää sen, sillä joulukuussa 2012 Lakulle tuli kohtutulehdus. Onneksi huomasin oireet ajoissa, ja osaava eläinlääkäri sai pelastettua kissaneidin hengen.

Kisuliinit uudessa kodissaan Tampereen Peltolammilla.

 

Keväällä 2013 Laku alkoi tervehtiä minua ja Saria häntä pystyssä. Siihen asti Laku oli aina kulkenut hännänpää kohti lattiaa. Melko pian sen jälkeen Lakua pääsi hieman koskemaan leikin yhteydessä. Kissoilla oli tunneli, jonka läpi Laku mielellään syöksyi, jos tunnelin toisessa päässä roikotti leluhiirtä. Lakun juostessa tunnelista yritin koskea sitä samalla kädellä, jossa pidin hiirtä. Leluhiirestä tulikin sitten avain Lakun lopulliseen kesyyntymiseen. Kesällä Laku alkoi puskea hiirtä päällään, ja elokuussa neitiä pääsi tällaisessa tilanteessa jo silittämäänkin. Sen jälkeen menikin aika pitkään niin, että Laku piti houkutella siliteltäväksi hiiren avulla.

Vuoden 2014 puolella saatoimme luopua hiiren käytöstä. Erona Liituun oli kuitenkin se, ettei Laku pysynyt hetkeäkään paikoillaan silloin, kun sitä siliteltiin: se pyöri ympärillä, meni vähän kauemmaksi, palasi taas, pyöri ympärillä ... Menneen kevään ja tämän kesän aikana Laku on kuitenkin huomannut, kuinka monin tavoin silittelystä voi nauttia. Nyt se jo kellahtaa mielellään kyljelleen ja osaa ottaa vastaan kaiken sen hellyyden, jota ihmissukulaisella on tarjottavana.

AJATUS Aforismi

Maailma menee eteenpäin, koska on alamäessä.

AJATUS Menneisyys

Vain menneisyys on varmasti omaamme. Nykyisyyden joudumme jakamaan, ja tulevaisuudesta emme tiedä.

MUSIIKKI Phil Ochs: Changes

Onko tässä kaikkien aikojen kaunein ja viisain kappale?

Vastaan omasta puolestani: on.

Teksasissa vuonna 1940 syntynyt amerikanjuutalainen Phil Ochs oli 1960-luvun tunnetuimpia protestilaulajia. Hän halusi olla ensimmäinen vasemmistolainen supertähti, mutta ilmeisesti hän oli liiankin avoimesti poliittinen noustakseen opiskelijoiden suosikista valtaväestön tietoisuuteen. Vaikkei Ochs ollut niin menestynyt kuin vaikkapa Dylan tai Baez, hän pysyi valitsemalleen tielle uskollisena katkeraan loppuun asti. Masennuksesta, alkoholismista ja kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä kärsinyt Ochs hirtti itsensä vuonna 1976.

Ochs tunnetaan parhaiten poliittisista ja erityisesti sodanvastaisista lauluistaan, mutta Changesin taustalla oli Ochsin ero vaimostaan.

 

Sit by my side, come as close as the air
And share in a memory of gray
And wander in my words
Dream about the pictures that I play of changes

Green leaves of summer turn red in the fall
To brown and to yellow, they fade
And then they have to die
Trapped within the circle time parade of changes

Scenes of my young years were warm in my mind
Visions of shadows that shine
'Til one day I returned and found they were
The victims of the vines of changes

The world's spinning madly, it drifts in the dark
It Swings through a hollow of haze
A race around the stars
Journey through the universe ablaze with changes

Moments of magic will glow in the night
All fears of the forest are gone
But when the morning breaks
They're swept away by golden drops of dawn of changes

Passions will part to a strange melody
As fires will sometimes burn cold
Like petals in the wind
We're puppets to the silver strings of souls of changes

Your tears will be trembling, now we're somewhere else
One last cup of wine we will pour
And I'll kiss you one more time
And leave you on the rolling river shore of changes

So sit by my side, come as close as the air
And share in a memory of gray
And wander in my words
Dream about the pictures that I play of changes

KISSAT Laku ja Liitu

Olen aina ollut kissaihminen.

Ihmiset jaotellaan usein kissa- ja koiraihmisiin, mikä tuntuu sikäli aiheettomalta, että monilla ei ole lemmikkiä ensinkään ja useat, kuten minä, pitävät sekä kissoista että koirista. Tuore amerikkalaistutkimus kuitenkin vahvistaa, että kissa- ja koiraihmisillä on erilaiset persoonallisuudet. Koiraihmisiin verrattuna kissaihmiset ovat ovat sisäänpäin kääntyneempiä, vapaamielisempiä, herkempiä ja anarkistisempia. Lisäksi kissaihmiset saivat paremmat pisteet älykkyyttä mittaavissa kysymyksissä. Tutkimuksessa selitettiin, että ihmiset valitsevat lemmikkinsä oman persoonallisuutensa mukaisesti. Koska kissat esimerkiksi nähdään itsenäisinä eläiminä, jotka pysyttelevät mieluusti omissa oloissaan, samalla luonteenlaadulla varustetut ihmiset voivat suosia kissoja. Koirat taas ovat vilkkaita ja seurallisia, joten eloisat ja sosiaaliset ihmiset valitsevat usein koiran. Toisaalta koiraihmiset sanovat, että he arvostavat koirissa eniten kumppanuutta ja uskollisuutta, kun taas kissanomistajat arvostavat kissoissa eniten hellyyttä.

Minulla ja veljelläni oli kissoja pienestä pitäen. Mieleeni on erityisesti jäänyt iso harmaatabby kolli, jonka nimeksi annoin ­- niin, Iso kissa. Muuan tuttavani oli ottanut sen pentuna, mutta kohteli sitä hyvin huonosti tai ainakin niin välinpitämättömästi, että ennen pitkää kissasta tuli kulkuri. Eräänä kevätiltana kissa ilmestyi kotimme pihaan lintujen ruokintapaikalle. En tunnistanut kissaa mennessäni hätistelemään sitä pois, mutta se tunnisti minut. Isosta kissasta tuli erottamaton seuralaiseni kolmeksi ihanaksi vuodeksi. On vaikea kuvitella, että ihmisen ja kissan välinen ystävyys voisi olla syvempi kuin meillä kahdella. Lopulta tapahtui kuitenkin se, jonka monet lemmikkien omistajat joutuvat kohtaamaan, mutta jota ei silti toivo kenenkään eläinystävän osaksi. Iso kissa sai vaellella vapaasti ulkona, koska oli siihen tottunut. Kerran se ilmestyi matkaltaan niin pahoin loukkaantuneena, että eläinlääkäri suositteli sen lopettamista. Vaikka tiedän Ison kissan kärsimysten päättämisen olleen armeliasta sille, se ei ollut armeliasta minulle. Se päätös jätti minuun lähtemättömän syyllisyyden tunteen.

Muutin Tampereen Kalevaan pieneen yksiöön, jossa asuin vuokralla 20 vuotta. Tuona aikana harkitsin aika ajoin lemmikin hankkimista: välillä koiraa, corgia tai mopsia, koska ajattelin koiran sopivan paremmin kaupunkiympäristöön, välillä taas kissaa. Mietin, ottaisinko rotukissan vai antaisinko kodin löytökissalle, mutta lopulta tulin aina siihen lopputulokseen, että yksiö ei olisi kissalle sopiva ympäristö eikä ainakaan kahdelle ­- ajattelin näet, että sisäkissoja olisi tärkeää olla kaksi, jotta niistä olisi toisilleen seuraa.

Lopulta kissat ratkaisivat asian puolestani.

Äitini ruokki kulkukissoja kotipaikassamme Lempäälän Lastusissa. Olin laittanut autotallin oveen kissaluukun, jotta kulkurit voisivat käydä sisällä lämmittelemässä. Syksyllä 2010 yksi mustavalkoinen narttukissa, jonka olimme ristineet Ruipeloksi pienen kokonsa vuoksi, toi autotalliin pentunsa. Pieniä näki harvoin, useimmiten vain vilaukselta, mutta tiesimme niitä olevan kaksi ja että toinen oli tumma ja toinen vaalea. Kun autotalliin vei ruokaa, ainoa merkki pentujen läsnäolosta oli satunnainen kolina ja rapina kissojen livahtaessa piiloon. Ruipelo oli opettanut jälkeläisensä kaltaisikseen: hiljaisiksi ja huomaamattomiksi.

Jouluaatonaatonaattona Ruipelo löytyi autotallista kuolleena. Ehkä se oli saanut rotanmyrkkyä tai ehkä sillä oli jokin sairaus; olin aiemmin havainnut tiellä löysiä ulosteita, jotka saattoivat olla Ruipelon ja kieliä jonkinlaisesta suolistosairaudesta. Tragedian hyvä puoli oli se, että Ruipelo oli tullut autotalliin kuolemaan, joten tiesimme pentujen olevan orpoja. Veljeni kanssa kävimme ottamassa pennut kiinni, mikä kävikin yllätttävän helposti. Ei niin, että pennut olisivat olleet lainkaan yhteistyöhaluisia, mutta ne sattuivat pakenemaan juuri oikeisiin paikkoihin ­- toinen muovisäkkiin, toinen kissanhäkkiin ­-, jotta saimme ne kiinni ilman stressaavaa takaa-ajoa ja ilman ikäviä loukkaantumisia.

Toinen pennuista oli täysin musta. Se osoittautui varsinaiseksi sähikäiseksi. Toinen oli valkoisen kirjoma harmaatabby. Veljentytär antoi kissoille nimiksi Laku ja Lissu. Myöhemmin tosin kävi ilmi, että Lissu olikin kolli, joten sen oli vaihdettava nimensä, mikäli ei halunnut olla poika nimeltä Lissu. Erään työtoverini ehdotuksesta uudeksi nimeksi tuli Liitu.

 Ruipelon hautapaikka löytyi lähimetsästä, tuulenkaataman puun kannon suojista.

Äitini hoiti pentuja viikon päivät, kunnes joutui sairaalaan. Sen jälkeen minä kävin Tampereelta käsin ruokkimassa pienokaisia. Uudenvuodenpäivänä tulin Lastusiin elämänkumppanini Sarin kanssa. Hän huomasi Liidun olevan pahoin vilustunut: se oli apaattinen ja sen nenästä tippui jatkuvasti kirkasta nestettä. Itselläni ei tuohon aikaan ollut vielä autoa, mutta onneksi saimme hälytettyä veljeni apuun. Tällä kertaa pentujen kiinnisaaminen osoittautui paljon vaikeammaksi tehtäväksi; Liitukin säntäili sairaudestaan huolimatta pitkin seiniä, huonekaluja ja verhoja. Luulenpa, että nämä ikävät kokemukset saivat aikaan sen, että vielä tänä päivänäkin kissat pelkäävät enemmän miehiä kuin naisia.

Veimme Lakun yksiööni Kalevaan ja jatkoimme Liidun kanssa pieneläinpäivystykseen. Siellä pentu yritti olla emoltaan saamansa opetuksen mukaisesti mahdollisimman huomaamaton, joten eläinlääkärin oli loppujen lopuksi sangen helppoa tehdä tarvittavat toimenpiteet.

Siitä päivästä lähtien minulla oli yksiössäni kaksi löytökissaa.

 

 Ensimmäiset valokuvat Lakusta ja Liidusta. Pennut ovat noin

kolme kuukauden ikäisiä.